Näin pari vuotta sitten silloisessa Twitterissä valokuvan, jossa oli kadulle pudonnut keltainen post-it -lappu. Lapussa luki "I took the sofa - is that ok?". Kuvan ladannut henkilö oli kirjoittanut kuvapostauksensa oheen: "I feel like there might be a backstory here".
Ja siitä se sitten lähti.
Minun versioni siitä backstorysta.
Päässäni rakentui selkeä kuva eronneesta parista, joista toinen oli ottanut eron ja sen myötä yhteisen sohvan. Sohvan jättämä tyhjiö möllötti ja henkäili raskaasti olohuoneen nurkassa, ikkunasta huojuvan katulampun valossa. Naapurin seinäkello löi väärää aikaa, eikä mikään ollut enää niin kuin ennen.
Mutta jäljelle jääneillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin rämpiä eteenpäin.
Ja eteenpäin he siis rämpivät.
En nyt paljasta tarinan juonesta sen enempiä, jos vaikka haluat (köh!) lukea kirjan tietämättä lopputulemia :) Mutta sen verran kerron, että vaikka tarinan alkuasetelma nojaa rakkauteen (tai sen puutteeseen), en halua hahmojeni milloinkaan pelastuvan (vain) rakkaudella. Hahmojeni täytyy oppia seisomaan omilla jaloillaan, kuten tosielämässä.
Kuuden kättelyn päässä
Kun olin nähnyt post-it-lappukuvan, törmäsin samoihin aikoihin kuuden kättelyn sääntöön (engl. Six degrees of separation), jonka mukaan kaikki maailman ihmiset ovat enintään kuuden ihmisen päässä toisistaan.
Teoria perustuu unkarilaisen kirjailijan, Frigyes Karinthyn vuonna 1929 kirjoittamaan novelliin. Tarinassa kaveriporukka pelaa peliä, jossa yrittävät juurikin yhdistää itsensä enintään viiden välikäden kautta kehen tahansa toiseen maailman ihmisistä. Kun novellin ideaa myöhemmin tutkittiin yliopistotasoja myöten, huomattiin sen itse asiassa pitävän paikkansa.
(Teoriasta on myös erilaisia leikkiversioita, esim. Six Degrees of Kevin Bacon -tapauksessa koitetaan yhdistää kuka tahansa näyttelijä elokuvien tai mainosten kautta näyttelijä Kevin Baconiin.)
Mutta niin.
Sitten aloin tutkia teoriaa päähenkilöni Pihlan kannalta, hän kun päättää todistaa teorian paikkansapitävyyden exänsä idolin, jalkapalloilija Jude Bellinghamin, kautta. Millaisten ihmisten avulla Pihla pääsisi (vai pääsisikö?) Bellinghamin luo - ja mitä nuo kohtaamiset opettaisivat Pihlalle? Kirjoittamista varten tutkin teoriaa myös omalta osaltani. Löytäisinkö minä kytköksen Jude Bellinghamiin?1
Varsinaista kirjoittamista varten tein itselleni soittolistan, jolle tuuppasin biisejä, jotka vaikuttivat kuuluvan tähän tarinaan ja Pihlan maailmaan. Lasteni lähdettyä kouluun ja mieheni töihin, käynnistin soittolistan aina alusta ja kirjoitin siihen asti, kun ensinmainitut palasivat kotiin (hartia- ja ajatusjumeja välttääkseni pidin kyllä päivän mittaan ruoka-, kahvi- ja kävelytauon).
Teoreettisten tutkimusteni pohjalta lähetin siis Pihlan päivä toisensa jälkeen maailmalle ja heittelin kapuloita rattaisiin minkä kerkesin. Ja tiedättekö? Kävi niin kuin aina välillä joidenkin kirjailijoiden haastatteluista lukee (toista kulmakarvaansa kohotellen): hahmot heräsivät eloon ja lähes kirjoittivat itse itsensä (varsinkin exä, joka paljastui yllättäen paljon kuspäisemmäksi kuin olin alunperin luullutkaan)!
Miksi säeromaani?
Olen päätellyt, että se johtuu sarjakuvataustastani, jossa sanomiset täytyy typistää puhekuplan kokoiseen tilaan. Vaikka käsikirjoituksen tyhjät sivut olisivat antaneet mahdollisuuden käyttää vaikka kaikki maailman sanat, en kokenut niin monia tarpeellisiksi. Säeromaanimuodossa ei onnekseni ole pakko keksiä sanoja, joilla täyttää rivit laidasta laitaan (kuten ennen muinoin äikän tunneilla).
Tykkään myös siitä, miten säeromaanin rivit näyttävät paperilla melkein kuin biisin sanoituksilta (meillä oli ystäväni kanssa joskus keskiajalla tapana lukea C-kasettien ja sittemmin cd-levyjen lyriikat tarkasti kannesta kanteen). Sillä, miten sanat, rivit ja tyhjät välit asettuvat sivulle voi myös kerronnallisesti rytmittää tarinaa. Pidän myös siitä, miten virkkeen merkitys voi kääntyä täysin päälaelleen rivinvaihdoksen myötä.
Vaikka säeromaanissa on mahdollisesti vähemmän sanoja kuin perusromaanissa, ei se välttämättä silti ole nopealukuisempi. Ainakaan, jos malttaa asettua kerronnan rytmiin, pitää ne tyhjien rivien hengähdystauot.
Miksi kuvitettu nuortenkirja?
Minusta kuvitukset kuuluvat myös nuorten- ja aikuistenkin kirjoihin. Miksi niiden tulisi olla pelkästään lastenkirjojen ilo? Kuvat tukevat ja keventävät lukemista. Nekin antavat tilaa hengittää tekstin ohessa, lomassa ja välissä.
Ja: en tajua, miksen ole aiemmin tehnyt anfangeja! Kun kustantajani, ihanin Hertta ehdotti, että lukujen alkukirjaimet voisivat olla kuvitettuja, tajusin, että sellaisia olen aina halunnutkin tehdä! Anfangit antavat esikuvaa, mistä luvussa on kyse, ja tässä kirjassa ne ovat samantyylisiä kuin muutkin kuvitukset.
Ootko lukenut säeromaaneja?
Mitä oot tykännyt niistä?
(Löysin, hii!)
Olipa ihana juttu. Onnittelut kirjasta. Olen joskus ystävien kanssa keksinyt ns. mininovellien aiheita. Yksi oli muistaakseni: Tohvelit ikkunalaudalla. Sitten kerroimme toisillemme omat versiot siitä.
Terveisiä Kouvolan-matkalta! Ja hitsi onnea tästä! Kuuden kättelyn sääntö lähti mulle matkakumppaniksi, enkä malttanut olla fiilistelemättä bussissa jo heti ensimetreillä! 😍 Tämä on IHANA!